Pyhän Franciscuksen elämä



Pyhä Franciscus. Jusepe de Ribera,1642
Pyhä Franciscus Assisilainen kuuluu Katolisen Kirkon keskeisiin pyhimyksiin. Hänen elämänsä välittämä usko, oivallus, esimerkki ja voima on korvaamaton innostaja kaikille kristityille. Se on myös mitta, jota kukaan muu tuskin pystyy saavuttamaan. Pyhälle Bonaventuralle Franciscus oli auringonnousun enkeli, josta Ilmestyskirja kertoo. Myös protestanttisen reformaation keskeinen vaikuttaja Martin Luther piti Franciscusta "hengessä palavana miehenä". Franciscusta on pidetty ainoana täydellisenä Kristuksen seuraajana. Voisimme ajatella, että tällainen mies on ollut todellisuudelle vieras hurskas mietiskelijä tai teologi. Totuus on kuitenkin toisenlainen: Franciscus eli myrskyisen elämän, jonka kuluessa hän vaikutti sekä uskonnollisella että maallisella tasolla enemmän kuin kukaan muu Kristuksen ja Paavalin jälkeen. Nero on joskus määrittelty henkilöksi, joka määrittää sekä aikakautensa sisällön että ulkoasun (Ernst Kretschmer) - kummatkin kriteerit täyttyvät Franciscuksen kohdalla. Lisäksi Franciscuksen yhteiskuntaa määrittelevä ja ihmisyyttä mittaava olemus toimii tänäkin päivänä, jopa entistä voimakkaammin. 
Kauppiaan poika
Tiedämme Franciscuksesta paljon enemmän kuin monesta muusta pyhimyksestä tai yleensäkään keskiajan henkilöstä. Syntymä- ja kuolinajan ohella meillä on eri lähteistä sekä tietoa että kertomuksia hänen elämänsä vaiheista. 

Franciscuksen tausta ei viitannut uskonnollisen uudistajan uralle. Hän syntyi vuoden 1181 loppupuolella tai vuoden 1182 alussa menestyvän ulkomaankauppaa käyvän Pietro di Bernardonen poikana Assisissa. Pietro di Bernardone toimi kangaskauppiaana mutta harjoitti todennäköisesti myös pankkitoimintaa keskiaikaisella tavalla. Joka tapauksessa Franciscuksen isä oli Assisissa tunnettu ja vaikutusvaltainen henkilö. Franciscuksen äidistä tiedämme nimen, Pica de Bourlemont, ja että hän kuului eteläranskalaiseen aatelistoon Provencesta. Franciscuksen syntyessä hänen isänsä oli kauppamatkalla Ranskassa. Franciscus kastettiin nimellä Giovanni mutta palattuaan isä, jolla oli Ranskaan läheiset suhteet alkoi kutsua häntä nimellä Francesco. Tämä sitten vakiintui hänen varsinaiseksi nimekseen.   
Franciscus sai opetusta keskiaikaisen liike-elämän alkeissa ja todennäköisesti myös ranskan kielessä. Häntä ei yleensä ole pidetty oppineena henkilönä ja varmastikaan hän ei saanut sen tyyppistä koulutusta, mikä annettiin pappisuralle tähtääville nuorille miehille, vaikka oppikin jonkin verran latinaa. Hänen peruskoulutuksensa muun muassa San Giorgion kirkon alkeiskoulussa valmensi häntä kuitenkin varsin hyvin elämän realiteetteihin, jotka silloin ilmenivät liike-elämän toiminnoissa ja feodaalisen luokkayhteiskunnan rakenteissa.  Yhteiskuntajärjestelmän tuntemus ja sen logiikan tajuaminen muodosti luku-, kirjoitus- ja laskutaidon kanssa pohjan hänen myöhemmälle toiminnalleen. Ranskalainen Franciscuksen elämänkerran kirjoittaja Omer Englebert totesi että Franciscus oppi ihmisiltä lukutaidon ja katekismuksen ja lopusta pitivät Jumala ja hänen oma neroutensa huolen. Franciscus myös auttoi isäänsä käytännössä tämän liiketoimissa ja pääsi myös mukaan Etelä-Ranskaan suuntautuville liikematkoille, mikä osaltaan avarsi hänen maailmankuvaansa, joka olisi muuten saattanut jäädä varsin paikalliseksi. 
Franciscus seurusteli nuoruudessaan pääasiassa rikkaiden perheiden jälkikasvun kanssa. Hänellä oli nuorena paljon rahaa, itse asiassa nykyisin sanoisimme: oma käyttötili, jonka isä lopulta lakkautti. Varakas tausta näytti antavan hänelle turvatun ja leveän elämän ja uran menestyvänä kauppiaana, kenties jopa aatelistoon korotettuna. Jumalalla oli kuitenkin varattuna toisenlainen ura.
Iloinen nuoruus
Franciscus oli nuoruudessaan loistonhaluinen tuhlaaja, joka käytti paljon rahaa vaatteisiin ja kustantaakseen itselleen näkyvän aseman Assisin nuorten aatelisten joukossa. Hänen isänsä ei vastustanut tätä vaan päinvastoin näki sen osana sosiaalista nousua, jonka hän halusi toteuttaa poikansa välityksellä. Siten Franciscuksella oli aina runsaasti varoja mielihalujensa ja oikkujensa toteuttamiseen ja asema toveripiirissä oli hänelle näköjään elämän keskeinen asia. Franciscuksen sosiaalisen nousun projekti ei ollut suinkaan tulokseton, vaan hän oli johtajahahmo siinä iloisessa seurapiirissä, jossa varhaisvuosinaan liikkui. Franciscuksen oma tahto oli päästä ykköseksi - asenne, joka myöhemmin säilyi aivan toisenlaisten tavoitteiden puitteissa. Tällaista elämää hän vietti 25-vuotiaaksi saakka. 
Erityisesti Franciscusta viehätti ranskalainen trubaduurimusiikki ja sen esittäminen laulamalla, mikä oli silloin Italian varakkaissa piireissä muodikasta. Trubaduurit lauloivat erityisesti Kaarle Suuren pyöreän pöydän ritareista ja Graalin maljasta. Suuret ja jalot teot olivat ristiretkien maailmassa yleinen teema,  toisaalta Provencesta saapui myös romanttinen, jaloa naista etäältä palvova rakkauden kultti. 
Franciscus alkoi jo tällöin kirjoittaa laulettavaksi tarkoitettuja runoja ja aivan ilmeisesti hän oppi tämän taidon varsin hyvin. Hän kirjoitti ajalle tyypillisellä kirjoitustyylillä, joka saattoi olla ylevä haltioitumiseen saakka, mutta säilytti kuitenkin otteen reaalimaailmaan. Myös henkilönä Franciscus oli kaunopuheinen ja kohtelias ja suhtautui kanssaihmisiinsä ystävällisyydellä, joka oli kuohuvalle ajalle poikkeuksellista.
Hänessä oli jo nuoruudesta asti piirteitä, jotka viittasivat toisenlaiseen, paljon syvemmällä olevaan ja paljon vakavammin ajattelevaan ihmiseen. Päinvastoin kuin pinnalliset toverinsa hän tiedosti hätää kärsivät ihmiset, joista ajankohdan Italiassa ei suinkaan ollut puutetta. Sanotaan, ettei hän lähettänyt koskaan kerjäläistä tyhjin käsin luotaan. Tarina kertoo, kuinka Franciscus myi torilla kankaita isänsä laskuun ja kerjäläinen tuli hänen luokseen. Franciscus antoi miehelle kaiken mitä hänelle oli kertynyt taskuihinsa - suututtaen isänsä perinjuurin.  Luontaisen iloisuuden ohella hän oli siis myös hyväsydäminen. Ei ollut ihme, että hän sai runsaasti ystäviä eri yhteiskuntaluokista.
Tuolta ajalta meillä ei ole kuvia Franciscuksesta mutta Cimabue ja Giotto maalasivat hänet myöhemmin aikalaisten kuvausten perusteella.  Subiacon benediktiiniluostarissa lienee ainut maalaus, jolle Franciscus itse on ollut mallina.
P. Franciscus. Sacro Speco Subiaco, n.1224 

Sota ja vankeus 
Franciscuksen elämälle ja toiminnalle muodostivat huomattavan taustan jatkuvat ristiretket. Tilanteen kiristyessä Palestiinassa Paavi Gregorius VIII vetosi eurooppalaisiin ruhtinaisiin ja nämä aloittivatkin 1180-luvun lopussa kolmannen ristiretken useiden ruhtinaiden johdolla:  pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Fredrik I Barbarossan johdolla, Ranska kuningas Filip II Augustin johtamana ja Englanti kuningas Rikhard I Leijonamielen toimiessa päällikkönä. Retken tulokset olivat osittaisia sillä vastustajana oli islamin historian ehkä suurin sotilas, sulttaani Saladin. Täysin epäonnistunut retki ei kuitenkaan kristikunnan kannalta ollut, koska pyhiinvaeltajille turvattiin pääsy Jerusalemiin (vuonna 1192, Fransciscuksen ollessa noin 8 vuoden ikäinen). 

Franciscuksen ollessa parikymppinen paavi Innocentius III käynnisti neljännen ristiretken Egyptiin 1202–1204. Tämä yritys päättyi lopulta nolosti, Venetsian kaupallinen kilpailija, kristitty kaupunki Konstantinopoli vallattiin ja sen aarteet kuljetettiin Eurooppaan, pääosin rikastuttamaan Italiaa. Samaan aikaan myös Italiassa käytiin tavallisia sotia kaupunkivaltioiden kesken. Assisi ja Perugia sotivat keskenään ja yleisen taistelumielialan innostamana myös Franciscus päätti osallistua tähän sotaan vuonna 1201. Tavoitteena oli saada aatelisarvo ja Franciscuksen isä varusteli poikansa sotaan vastaavalla loistolla. 

Franciscuksen osallistuminen johti kuitenkin onnettomuuteen. Hänet vangittiin Collestradan taistelussa ja hän joutui olemaan vankina Perugiassa noin vuoden ajan. Legendan mukaan hän ei kuitenkaan menettänyt vankilassa iloista mielenlaatuaan vaan kertoi vankina oleville tovereillaan, että häntä odottaa suuri tulevaisuus. Franciscus palasi Assisiin vuonna 1203 ja aluksi jatkoi entistä iloista elämäänsä. Jotakin oli kuitenkin muuttunut hänessä pysyvästi vankeuden aikana. 
Sairaus ja elämänmuutos
Ennen pitkää Franciscus sairastui vakavasti ja joutui vuoteenomaksi. Tämä ei kuitenkaan vielä himmentänyt hänen toiveitaan aatelisarvosta ja isänsä tuella hän tervehdyttyään varustautui jälleen uudelle paikalliselle sotaretkelle. Hänen tarkoituksensa oli lähteä Apuliaan liittyäkseen Briennen kreivin armeijaan.  Tällä kertaa Jumala kuitenkin esti hänen yrityksensä. Ollessaan Spoletossa Franciscus näki unen, jossa Jumala kehotti häntä palaamaan Assisiin ja luopumaan väkivallan tavoittelusta. Näky oli niin voimakas, että Franciscus totteli sitä heti. 

Legendan mukaan Franciscus järjesti tovereilleen kotiin palattuaan kuitenkin juhlan, mutta tässä Franciscus ei enää ollut soittavan ja laulavan joukon  johtaja vaan sen viimeinen. Hän rukoili, muiden laulaessa. Samana iltana Franciscus koki ilmestyksen, jonka aikana hänelle näytettiin ihmisen maallisen tavoittelun todellinen mitta: sen turhuus ja olemattomuus. Samalla kerralla hän myös koki taivaallisen rakkauden ensimmäisen kosketuksen, sen täyttäessä hänet ja temmatessa hänet mukaansa. Franciscus oli kokenut pysyvän muutoksen. 

Sen huomattuaan Franciscuksen toverit kysyivät häneltä naureskellen, oliko hän kenties rakastunut ja menossa naimisiin. Tähän Franciscus vastasi myöntävästi ja lisäsi, että hänen morsiamensa oli kaunein ja viisain  kaikista naisista. Tämän jälkeen hän alkoi vältellä entisiä huvituksiaan ja tovereitaan. 
San Damiano
Franciscus alkoi viettää suuren osan ajastaan mietiskellen  yksinäisillä paikoilla, etsien rauhaa ja rukoillen. Hän kävi myös säännöllisesti messussa. Käytyään kerran lepratautisten hoitolassa Assisin lähellä hän alkoi vähitellen hoitaa tästä yleisesti kammotusta sairaudesta kärsiviä. Franciscus sanoikin myöhemmin:  itse Jumala vei minut heidän keskelleen ja osoitin heille armeliaisuutta. Ja poistuessani heidän luotaan muuttui se, mikä minusta oli näyttänyt katkeralta suloiseksi hengelleni ja ruumiilleni”.
Hän teki myös pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja alkoi ensimmäistä kertaa kerjätä kirkkojen ovilla. Edelleenkin hän etsi jotakin tehtävää, jonka Jumala olisi tarkoittanut juuri hänelle. 

Palattuaan Assisiin Franciscus kerran sattui kävelemään San Damianon rauniokirkon luokse. Kirkossa hän kuuli kuinka Ristiinnaulitun Kristuksen kuva sanoi hänelle: “Franciscus, mene ja korjaa kirkkoni, joka on kokonaan raunioitumassa, kuten näet”. Franciscus ajatteli tällöin, että Kristuksen käsky oli kirjaimellisesti tarkoitettu ja niinpä hän ryhtyi korjaamaan Assisin ympäristön raunioituvia kirkkoja ja kappeleita aloittaen San Damianosta. Hän jatkoi kuitenkin myös leparatautisten hoitamista, mikä oli hänelle tärkeää. Kaikkeen tähän hän käytti isänsä varoja, myyden kangasta isänsä kaupasta. Hänen isänsä, joka oli tyytyväisenä hyväksynyt poikansa tuhlauksen kun tavoitteena oli aatelisarvo, raivostui ja koetti uhkauksin ja myös lyönnein saada poikansa toisiin ajatuksiin. Lopulta syntyi vuonna 1206 oikeusjuttu isän ja pojan välille. Oikeutta käytiin Assisin piispan edessä ja se päättyi dramaattisesti. Franciscus hylkäsi julkisesti isänsä ja luopui perinnöstään, riisuen päältään isältään saamansa vaatteet Assisin torilla. Franciscus julisti, että hänellä oli enää vain yksi Isä, joka on taivaassa. 
Erakkona
Seuraavien parin vuoden ajan Franciscus eli kuunnellen Jumalan ääntä. Hän ei enää välittänyt siitä, missä asui tai yöpyi - maakuopissa, metsissä, luolissa. Franciscus oli nyt penitentti, joka katui entistä elämäänsä ja koetti ymmärtää Jumalan olemusta ja omaa suhdettaan Jumalan tahtoon. Hän halusi tietää paikkansa Jumalan arkkitehtuurissa ja hän päätyi siihen, että oli vähäistäkin vähäisempi. Entinen iloisten kemujen kasvatti Franciscus ei enää välittänyt ruoasta vaan paastosi, usein rajusti, vaurioittaen terveyttään pysyvästi. Tästä hän ei piitannut eikä kuunnellut tuttavien varoituksia. Sen vähän mitä elääkseen tarvitsi, hän sai kerjäämällä. 

Pyhä Franciscus. Cimabue, n.1280
Franciscus jatkoi kappelien korjaamista niin ahkerasti kuin kykeni, mutta tämä ei ollut hänen lopullinen tehtävänsä. Franciscus odotti Jumalan ääntä ja hänen odotuksensa palkittiin. Osallistuessaan messuun korjaamassaan Porziuncolan Sta Maria degli Angelin kappelissa 24.2.1208 Franciscus kuuli luettavan evankeliumin sanat:  “Alkää ottako mitään matkalle, ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, ei rahaa, älköön myös kenelläkään olko kahta ihokasta”. (Mk6:7-12; Lk 9:1-6, 1021-16). Tällä hetkellä Franciscukselle selvisi mikä oli Jumalan tahto ja mikä oli hänen oma todellinen tehtävänsä ja asemansa maailmassa. Tätä viestiä hän oli odottanut. Välittömästi hän riisui pois kenkänsä, heitti pois kukkaronsa ja sauvansa - vyönsä hän korvasi köydenpätkällä - ja lähti saarnaamaan apostolien tavoin.
Penitentit
Franciscus saarnasi katumusta, niinkuin tänä aikana monet muutkin niinkutsutut penitentit - Pyhä Dominicus toimi jo aktiivisesti samaan aikaan. Ajan henki oli voimakkaasti uskonnollista kokemusta etsivä ja tämä ilmeni myös epäterveillä tavoilla, esimerkiksi gnostilaisissa lahkoissa kuten Etelä-Ranskan kataareissa. Pöhöttynyt valtakirkko oli menettämässä otettaan ihmisten sieluista. Tähän tilanteeseen Franciscus lähti uudistajana, saarnaamaan sitä, minkä Jumala oli hänelle neuvonut. Hän sai alusta alkaen mukaansa tovereita, tuttujaan Assisista. Ensimmäinen oli juristi Bernardo di Quintavalle, joka antautui Franciscuksen työhön täysin sydämin. Muita seurasi nopeasti ja pian Franciscuksella oli yksitoista seuraajaa. Franciscus ei halunnut ryhtyä papin asemaan ja eli tovereidensa kanssa - joita hän kutsui nimellä fratres minores, vähäiset veljet - Rivo Tortossa Assisin lähellä hylätyssä sairaalassa. Harvoin he kuitenkaan olivat siellä, koska he vaelsivat herkeämättä saarnaten Umbrian vuorialueille ja hoitaen lepratautisia. He saarnasivat ja rukoilivat yksinkertaisella, kansan ymmärtämällä tavalla ja kansankielellä. Pappina Franciscus olisi joutunut käyttämään latinaa - toimiessaan vapaana saarnaajana hän kykeni lähestymään kansaa suoraan ja  viemään ihmiset Jumalan lähelle toisin kuin latinaa puhuvat, upeasti pukeutuneet prelaatit. Kuitenkin hän jatkuvasti korosti uskollisuutta Kirkolle ja Paavin käskyille tehdäkseen selväksi että hänen kannattajansa eivät olleet valdolaisia eivätkä  poikenneet Kirkon opista. Kirkko oli Franciscuksen Pyhä Äiti, jota hän halusi auttaa, ja jonka helmaan kristityt oli saatettava.  

Franciscuksesta alettiin käyttää nimitystä il Poverello, Pieni Köyhä. Kun veljeskunta alkoi nopeasti kasvaa, Franciscus havaitsi, että hänen oli laadittava sille sääntö, minkä hän tekikin vuonna 1209. Säännössä oli yksinkertaisia määräyksiä veljestöön ottamisesta, vaateparresta, köyhyydestä ja nöyryydestä. Säännöt tulivat lähes suoraan Raamatun säkeistä. 

Tehdäkseen veljistöstä virallisen Franciscus matkusti Roomaan yhdentoista toverinsa kanssa hyväksyttämään sääntönsä ja veljeskuntansa. Assisin piispan Guidon suosituksesta Paavi Innocentius III hyväksyikin veljeskunnan ja alustavat säännöt (Regula Primitiva) 16.4 1210. Tämän paavi teki tiettävästi vastahakoisesti mutta suostui Sabinan kardinaalin Giovannin pyynnöstä tapaamaan Franciscuksen ja lopulta hyväksymään veljeskunnan alustavasti.  Legenda kertoo, että Innocentius myöntyi nähtyään unen, missä Franciscus kannatteli romahtamassa olevaa Lateraanikirkkoa. Sääntöihin lisättiin kaikilta jäseniltä vaadittava tonsuuri Kirkon auktoriteetin tunnustamiseksi.

Veljeskunnan alkuvuodet
Veljeskunnan lopullisen säännön hyväksyi ja vahvisti 29.11.1223 paavi Honorius III. Sen muistoksi marraskuun 29. on kaikkien fransiskaanisten pyhien päivä (samana päivänä vuonna 1979 pyhästä Franciscuksesta tuli myös luonnonsuojelun taivaallinen suojelija). Asuttuaan ensin Rivo Tortossa Franciscus muutti pian tovereineen Porziuncolaan. Sieltä käsin saarnatoiminta laajeni ja veljeskunta jatkoi  nopeaa kasvuaan. Vuonna 1217 veljiä oli jo 5 000. Fransiskaanien merkitys uskonnollisena yhteisönä alkoi tuntua jo koko Italiassa ja pian sen rajojen ulkopuolellakin. Fransiskaaneista oli nopeasti tulossa myös kirkollinen voima, minkä paavit tunnustivat ja ottivat huomioon. Myös muut samoja asioita ajavat sääntökunnat ottivat yhteyttä Franciscukseen. Franciscus ja Dominicus olivat aikalaisia ja ilmeisesti tapasivat toisensa vuonna 1215 IV Lateraanikonsiilissa.  Dominicus halusi Franciscuksen mukaansa Ranskaan osallistumaan kataarien vastaiseen ristiretkeen. Franciscus olikin halukas mutta vuonna 1217 tulevan paavin (Gregorius IX) neuvosta kieltäytyi, koska näki kutsumuksensa olevan Italiassa ja myös etelämpänä muhamettilaisten keskuudessa. 
Veljien määrän lisääntyessä myös naiset halusivat liittyä Franciscuksen seuraajiin. Assisilainen aatelistyttö Chiara Offreduccio halusi ryhtyä nunnaksi ja seurata Franciscusta. Häntä ja hänen tovereitaan varten Franciscus perusti vuonna 1211 toisen sääntökunnan, joka Chiaran (myöhemmin pyhä Clara) johtamana muodosti San Damianon ”Köyhät sisaret” (eli klarissat).  Kolmanneksi sääntökunnaksi syntyi Franciscuksen tahdosta ja aloitteesta maallikkojärjestö, jonka jäsenet eli tertiaarit eivät anna täydellisiä lupauksia, vaan pysyvät maallisessa kutsumuksessaan ja toteuttavat sen puitteissa fransiskaanisia periaatteita.
Christum sequens
Franciscuksen näkemys ja uskonnollinen mielenlaatu sai voimaa ja uutta vaikutusaluetta veljeskunnan kasvaessa. Kaikista kristinuskon pyhistä miehistä ja uudistajista Franciscuksella on ollut laajin ja syvältäkäyvin näkemys kristinuskon sisällöstä ja Kristuksen seuraamisen todellisuudesta. Franciscus seurasi ja toteutti Kristusta kaikessa. Hän ylisti Jumalaa kaikissa luoduissa ja näki Jumalan voiman ja tarkoituksen luomakunnan jokaisessa osassa ja toiminnossa. Hänen terävä havaintokykynsä myös erotti harhapolut ja tuomitsi ne, tuomitsematta kuitenkaan syntisiä ihmisiä yksilöinä. Franciscus tajusi ihmisen heikkouden ja näki tehtäväkseen ihmisen ohjaamisen oikealle tielle, joka on yksinkertaisesti Kristuksen seuraaminen.

Franciscuksen perusluonne ei muuttunut hänen tehtävänsä muuttuessa ja laajentuessa. Hän oli kaikille iloinen ja rakastava lähimmäinen, ei ainoastaan ihmisille vaan muillekin luoduille. Legendat kertovat hänen saarnoistaan kedon linnuille ja metsän eläimille. Franciscus osti vapaaksi kyyhkysiä, Pyhän Hengen vertauskuvia Assisin torikauppiailta ja päästi ne lentämään taivaan vapaudessa. Hän pelasti karitsoita teurastukselta ja - intialaisten Jaina-munkkien tavoin - siirsi toukkia tieltä nurmikolle  turvaan ihmisten raskailta askelilta. Hän saarnasi ihmisille ja koetti muuttaa heidän asenteensa eläimiä kohtaan myönteisemmiksi. Hän näki ja koki koko luomakunnan kärsimykset ja tunsi ne tuskana itsessään.

Monet legendat kertovat hänen kyvystään myötäelämiseen. Ihmisen kärsimys sai hänet aina ohittamaan sääntöjen ja määräysten vallan ja merkityksen. Rivo Tortossa lähellä Assisia tapahtui eräänä yönä, että eräs veljistä valitti ääneen olevansa kuoleman kielissä.  Kaikki veljet heräsivät ja pyhä Franciscus käski sytyttää kynttilät. Sitten hän kysyi: ”Kuka oli se, joka sanoi olevansa kuolemassa?”  Kun eräs veli tunnusti,  Franciscus kysyi heti, mikä oli hätänä. Veli sanoi: ”Kuolen nälkään.” Hän oli paastonnut liian ankarasti. Silloin pyhä Franciscus käski valmistuttaa heti kunnollisen aterian, jonka hän itse söi nälkiintyneen kanssa säästääkseen tämän nöyryytykseltä. Franciscuksen tahdosta myös kaikki muut veljet osallistuivat tähän öiseen ateriaan. Hän ei milloinkaan vaatinut keneltäkään mitään, mitä ei olisi itse ollut valmis tekemään. 

Franciscus vetäytyneenä vuorelle. Wenceslas Hollar, 1650
Kristuksen kärsimyshistoria oli Franciscukselle erityisen rakas ja tämä näkyy hänen laatimistaan hetkipalvelusten teksteistä. Köyhät ja halveksitut olivat Franciscuksen mielestä jo Kristuksen tiellä, toisin kuin mahtavat ja pöyhkeät. Neitsyt Marian erityinen kunnioittaminen kuului myöskin Franciscukselle keskeisiin teemoihin, sillä Maria seurasi Kristusta ristin juureen poikansa kärsimysten ja nöyryytysten tien kautta ja on siten esikuvana jokaiselle ihmiselle. Franciscus halusi elää köyhien ja nöyryytettyjen kanssa jakaen heidän kohtalonsa, koska tajusi, että vain tällainen elämä on aitoa evankeliumien mukaista elämää. Askeettisuus ei ollut Franciscukselle teologinen valinta eikä osoitus pyrkimyksestä metodisesti valmentaa itseään mystisiä kokemuksia varten vaan se oli ainoa oikea elämä, 

Franciscus oli nöyrä ja köyhä ja halusi seuraajiensakin olevan. Evankeliset hyveet: köyhyys, nöyryys ja naimattomuus olivat veljiltä edellytettyjen asioiden joukossa keskeisiä. Franciscus ei kuitenkaan ollut tiukkapipoinen uskonnollinen kiihkoilija - päinvastoin. Hänen elämänsä keskeisiin piirteisiin kuului lapsenomainen ilo ja halu laulaa kaikissa eteentulevissa vastoinkäymisissä. "Jumalan pelimanneiksi" hän kutsui seuraajiaan. Jumalan tietä on seurattava iloiten ja riemuiten, senkin vuoksi, että ilo tarjosi lohdutusta lähimmäisille heidän vaikeuksissaan. Franciscus ei hyväksynyt synkkämielisyyttä, jonka hän näki leikkimiseksi Saatanan kanssa – iloisesta ihmisestä ei paholainen saa otetta. Askeesinkin Franciscus halusi rajoittaa siihen määrään, jonka ruumis kestää sielun menettämättä luontaista hyväntuulisuuttaan. Jokaista luonnollisesti joskus kohtaavaan masennukseen Franciscuksella oli ratkaisu – rukoileminen. 
Akko
Neljännen ristiretken epäonnistuttua paavi Innocentius III päätti aloittaa uuden retken, jonka tarkoituksena oli kukistaa pyhiinvaeltajille vaaralliseksi muodostunut nouseva muslimivaltio Egypti. Neljäs Lateraanikonsiili vuonna 1215 siunasi sotaretken, joka lähti vuonna 1217 Unkarista, Itävallasta ja Baijerista. Paavi torjui voimakkaiden ja omanvoitonpyyntöisten kuninkaiden osallistumisen. Ristiretkeläiset pyrkivät ensin valloittamaan Damiettan kaupungin Egyptissä Niilin suistossa ja sen jälkeen tarkoitus oli valloittaa Kairo. 

Franciscus halusi myös lähteä käännytystyöhön Pyhään Maahan - veli Elias oli lähtenyt Akkoon jo vuonna 1217. Franciscus matkustikin kesällä 1219 Anconaan, Italian itärannikon satamakaupunkiin. Laivaan mahtui vain kaksitoista veljeä, jotka purjehtivat ensin Akkoon ja sitten Damiettaan, jota juuri piiritettiin. Osa veljistä lähti Marokkoon käännyttämään muslimeita.  Egyptin sulttaanina oli tällöin al-Kamil, Saladinin veljenpoika. Sulttaani ei kyennyt karkoittamaan ristitretkeläisiä, mutta hän oli leiriytynyt Damiettan lähistölle. 

Elokuun 29. vuonna 1219 käytiin verinen mutta tulokseton taistelu sulttaanin armeijan ja ristiretkeläisten välillä. Tämän jälkeen seurasi lyhytaikainen aselepo, jota Franciscus käytti hyödykseen lähteäkseen sulttaanin luokse. Sekä ristiretkien lähteet että legendat kertovat, kuinka al-Kamil otti Franciscuksen vastaan suosiollisesti ja kuunteli häntä.  Franciscus päästettiin palaamaan ristiretkeläisten leiriin vahingoittumattomana. Pyhä Bonaventura kertoo, että Franciscus ehdotti sulttaanille tulikoetta, jonka hän oli valmis käymään läpi osoittaakseen kristinuskon voiman, mutta emme varmuudella tiedä tapahtuiko tämä koetus. Giotto kuvaa tulikoetta freskossaan Assisin ylemmässä basilikassa. 

Pyhä Franciscus tapaa sulttaani al-Kamilin. Giotto, 1297
Franciscus sai al-Kamililta luvan retkeillä Pyhässä Maassa ja mahdollisesti myös luvan saarnata kristinuskoa. Tiedämme, että hän lähti seuralaisineen Akkoon, missä hän sai kuulla Marokkoon lähteneiden veljien kärsineen marttyyrikuoleman. Legenda kertoo, että Franciscus kävi pyhillä paikoilla, muun muassa Syyriassa. Siellä hänet tavoitti Italiasta lähetetty veli Stefano, joka kertoi huonoja uutisia kotimaasta: nopeasti kasvaneen fransiskaanisääntökunnan keskuudessa oli syntynyt hajaannus ja kriisi, koska Franciscuksen ollessa poissa kukaan ei kyennyt hallitsemaan veljeskuntaa riittävän tarmokkaasti. 
Kuten Paavali aikoinaan, Franciscus havaitsi selkeästi että yhteisöjen alkuvaiheessa voimakas johtajuus oli välttämätöntä. Hän päätti palata Italiaan ja keskeyttää tässä vaiheessa jo aloittamansa käännytystyön. Franciscus palasi Italiaan Venetsian kautta vuoden 1220 loppupuolella oleskeltuaan Pyhässä Maassa vuoden. Fransiskaanien läsnäolo Pyhässä Maassa sen sijaan jatkui ja on jatkunut keskeytymättä siitä alkaen. Mamelukkisulttaanit antoivat fransiskaaneille erityisaseman Pyhässä Maassa 1333 ja paavi Clemens VI antoi heille vuonna 1342 oikeuden hallinnoida Palestiinan pyhiä paikkoja.  
Laajentuva veljeskunta
Veljeskunnan nopea laajentuminen Italiassa ja sen ulkopuolella oli synnyttänyt tilanteen missä kipeästi kaivattiin kehittyneempiä hallinnollisia rakenteita. Vähin mitä voitiin tehdä oli uusien sääntöjen laatiminen ja ne Franciscus kirjoitti pian takaisin tultuaan vuonna 1220. Uusi ja yksityiskohtaisempi sääntö (Regula prima) korosti omistautumista köyhyydelle ja apostoliselle elämälle sekä hahmotteli uuden organisaation rakenteen. Nämä säännöt eivät vielä saaneet paavin lopullista hyväksyntää. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi lopullinen laajennettu versio, jonka paavi Honorius III hyväksyi 29.11.1223. Sääntöjen kirjoittamisen aikana Franciscus matkusti laajasti Italiassa saarnaten ja hoitaen sieluja. Kuntonsa heiketessä Franciscus luovutti yhä suuremman osan hallinnollisista tehtävistä muille veljille vetäytyen itse rukoukseen ja mietiskelyyn. Kardinaali Ugolino di Contista, Ostian piispasta,  tuli veljeskunnan suojelija ja yhdysside paaviin. 
Stigmat ja kuolema
Vuonna 1213 Franciscus oli saanut lahjaksi kreivi Orlando di Chiusilta La Vernan vuoren, josta tuli hänelle paikka, missä voi rukoilla ja tehdä katumustyötä hiljaisuudessa.  Vuonna 1224 syyskuussa ennen Pyhän Mikaelin päivää Franciscus vetäytyi Vernan vuorelle yhdessä sihteerinsä veli Leonen kanssa. Syyskuun 14 päivänä, Pyhän Ristin ylentämisen juhlapäivänä, Franciscus koki näyn, jonka seuraukset olivat monumentaaliset koko kristikunnalle. Veli Leone kertoi, kuinka Franciscus yhtäkkiä näki kuusisiipisen serafin, ristin seurassa. Franciscus tiesi heti, että Kristus lähestyi häntä enkelin hahmossa. Serafi kosketti Franciscusta ja painoi hänen ruumiseensa naulojen jäljet käsiin ja jalkoihin. Hänen kylkeensä ilmestyi haava samaan paikkaan, mistä keihäs oli puhkaissut Jeesuksen.  Franciscuksen saamat viisi stigmaa alkoivat välittömästi vuotaa verta kastellen hänen kaapunsa. 
Pyhän Franciscuksen stigmatisaatio. Giotto, 1297

Stigmat jäivät pysyviksi eivätkä lääkärit kyenneet niitä parantamaan. Franciscus peitti ne käärein. Yhdessä hänen askeesinsa ja Palestiinassa pahentuneen silmäsairauden kanssa ne aikaansaivat hänen kuntonsa nopean huononemisen. Käytyään useissa kaupungeissa, muun muassa Sienassa ja Cortonassa Franciscus palasi Porziuncolaan, jossa hän vietti elämänsä viimeiset ajat. 

Ennen kuolemaansa Franciscus sepitti ehkä rakastetuimman ja tunnetuimman tekstinsä Luotujen ylistyksen (Aurinkolaulu). Kuoleman lähestyessä hänet kannettiin Porziuncolan kappeliin ja hänelle luettiin Kristuksen kärsimyshistoriaa (Joh 13:1-). Franciscus kuoli lokakuun 3. päivän iltana 1226 laulaen psalmia 142 (Voce mea ad Dominum). Seuraavana päivänä hänet haudattiin Assisissa San Giorgion kirkkoon. Vuonna 1228 hänet julistettiin pyhäksi ja vuonna 1230 hänen jäännöksensä siirrettiin hänelle omistettuun San Francescon basilikaan.
Franciscuksen perintö
Pyhän Franciscuksen perintö on valtava ja hänen vaikutuksensa jatkuu kristikunnassa edelleen, yhä voimistuvalla tavalla. Tämä johtuu osittain hänen persoonansa voimasta mutta paljon myös siitä, että Franciscuksen omia kirjoituksia on säilynyt paljon enemmän kuin yleensä keskiaikaisilta voimahahmoilta. Franciscus ei ollut oppinut mutta teksteissään (sääntöjä, saarnoja, kirjeitä, liturgista aineistoa ja runoutta) hän elää ja opettaa tänäkin päivänä. 
Franciscuksen perustamat kolme sääntökuntaa ovat jatkaneet hänen työtään ja toteuttaneet hänen periaatteitaan maailmassa. Jo keskiajalla Ensimmäinen Sääntökunta eli vãhäisemmät veljet ulottivat toimintansa Italiasta koko Eurooppaan, ensin Ranskaan, Saksaan, Englantiin ja sitten myös Skandinaviaan. Suomeen fransiskaaniveljiä tuli 1300-luvulla ja heillä oli luostari Ahvenanmaan Kökarissa, Viipurissa ja Raumalla. Myöhemmin fransiskaaniveljistä tuli globaali sääntökunta, jonka jäseniä, luostareita ja kirkkoja on kaikkialla.
Fransiskaanien Toinen Sääntökunta (Klarissat), syntyi hurskaita naisia varten ja sen perusti Chiara di Offreduccio di Favarone, Pyhä Clara. Vuonna 1210 Chiara kuuli Franciscuksen saarnaavan Assisissa ja koki sydämessään nämä ihanteet omikseen.  Vuonna 1212 Chiara pakeni kotoaan benediktiinisisarten suojiin, koska ei halunnut solmia järjestettyä avioliittoa, vaan vihkiytyä Jumalalle. Hän sai mukaansa muitakin nuoria naisia, ja vähitellen syntyi uusi luostarijärjestö, jolle Franciscus hyväksyi säännöt. 
Kolmas Sääntökunta eli tertiaarit (Ordo Franciscanus Saecularis) syntyi myös Franciscuksen aikana ja hänen hyväksymänään. Assisilainen kauppias Luchesio di Poggibonzi hoiti vaimonsa Buonadonnan kanssa kodissaan Toscanassa sairaita ja halusi liittyä fransiskaaneihin. Franciscus kuitenkin katsoi että avioliittoja ei tule rikkoa ja siksi hän perusti maallikoita varten oman sääntökunnan, jonka jäsenet saattoivat jatkaa elämää maailmassa mutta fransiskaanisten elämänohjeiden sitomina. Luchesiosta tuli myöhemmin ensimmäinen paavin autuaaksijulistama maallikko. Myös seurakuntapapit voivat kuulua fransiskaanimaallikoihin: kaikki paavit Leo Xlll:sta (1903) Johannes XXlll:een (1963) kuuluivat fransiskaanien kolmanteen sääntökuntaan ja tukivat sitä.
13 maaliskuuta 2013, tultuaan valituksi Paaviksi, kardinaali Jorge Mario Bergoglio valitsi nimen Franciscus uudeksi nimekseen paavina, kunnioittaakseen  pyhää Franciscus Assisilaista. 

(OFS/Jarno Tarkoma 2013)